Eduskuntavaalien ennakkoäänestys on parhaillaan menossa. Äänestysvilkkaus on hieman edelliskertaa suurempi, mutta ero on ainakin vielä alle prosenttiyksikön, joten se ei lupaa merkittävää kokonaisprosentin nousua. Tästä taas voisi päätellä, että Perussuomalaiset eivät sittenkään yllä galluppien kertomaan kannatukseen, kun äänestyspaikalle ihan oikeasti pitäisi mennä. Vanhat puolueet näyttäisivät sittenkin pitävän pintansa, vaikka merkittäviä tappioita tullee kaikille kolmelle. Tasaista on, eikä vaaliveikkausten tekeminen tällä kerralla ole turhan helppoa.
Jokelassa ennakkoäänestys jatkuu Jokela-talolla ja tiistaina 12.4. on viimeinen mahdollisuus käydä äänestämässä ennakkoon.
Äänestämistä on hyvä tarkastella myös vähän toisesta näkökulmasta. Vaikka meille äänestäminen, äänioikeus ja oikeus asettua vapaasti ehdolle vaaleissa tuntuvat tänään itsestäänselvyyksiltä, sitä ne eivät ole. Tästä on konkreettisesti meitä muistuttamassa Pohjois-Afrikan ja Arabian niemimaan tapahtumat.
Myös meillä nämä oikeudet ovat olleet kovan taistelun ja pitkän historiallisen kehityksen tulos, vaikka vuodesta 1362 Suomella olikin tasaveroinen edustus maan valtiopäivillä. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle Suomi sai itsehallinnon, jossa suuriruhtinas tunnusti Ruotsin-vallan aikaisten perustuslakien sitovan itseään. Vuoteen 1907 asti valtiopäivillä oli kullakin säädyllä yksi ääni, mikä korosti etenkin aatelin valtaa ja jätti mm. torpparit, työläiset ja naiset äänittä.
Ensimmäisenä maailmassa koko kansa pois lukien tummaihoiset sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden Uudessa-Seelannissa vuonna 1893. Australiassa valkoinen väestö sai ääni- ja vaalioikeuden (siis myös oikeuden asettua ehdolle; tätä oikeutta Uuden-Seelannin naisilla ei ollut) vuonna 1903. Suomi oli kuitenkin maailman ensimmäinen maa, jossa lähes koko kansa sai ääni- ja vaalioikeuden. Tämä tapahtui 1906.
Yleisen äänioikeuden toteuttaminen oli ollut työväenliikkeen keskeisin vaatimus Suomessa. Säätyvaltiopäivillä kuitenkin aatelisto ja porvaristo vastustivat uudistusta papiston ja talonpoikien ollessa taipuvaisempia laajentamaan äänioikeutta.
Vuonna 1905 Venäjällä puhkesi Japanin sodan seurauksena suurlakko, joka levisi Suomeen. Lakon aikana Suomen työväestö vaati äänioikeusuudistusta, ja keisari määräs Marraskuun manifestissa hallituksen laatimaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa uutta valtiopäiväjärjestystä. Tuolloinhan täältä Jokelasta lähetettiin työväenyhdistyksen ylimääräisen kokouksen päätöksellä Abel Ruotsalainen ottamaan selvää lakkotilanteesta ja mihin toimenpiteisiin olisi ”osastossamme ryhtyminen nykyisiin yleisiin lakkokysymyksiin nähden”. Ja Abel käveli Jokelasta Helsinkiin, koska junathan eivät lakon vuoksi kulkeneet. Aivan ilmaiseksi ei Abelin tarvinnut kengänpohjiaan kuluttaa, sillä työväenyhdistys maksoi hänelle palkkaa 3 markkaa päivässä tuosta reissusta.
Äänioikeus joka aikaisemmin oli kattanut noin 10 prosenttia väestöstä, nousi äänioikeusuudistuksen myötä noin 90 prosenttiin 25 vuotta täyttäneestä väestöstä (18 vuotiailla ei silloin ollut asiaa uurnille). Äänioikeuden ulkopuolelle jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat; kaikki holhouksenalaiset; henkilöt, jotka eivät ole viimeiseen kahteen vuoteen maksaneet verojaan; vaivaishoidon varassa elävät; kansalaisluottamuksen menettäneet ja maan palvelukseen kelpaamattomat; irtolaisuudesta tuomitut ja äänestysvilppiin syyllistyneet.
Valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki hyväksyttiin 1.6.1906, ja Suuriruhtinas vahvisti ne 20.heinäkuuta 1906. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 15.–16.3.1907 valittiin 19 maailman ensimmäistä naiskansanedustajaa. Heistä tunnetuimpia olivat kenties kolme naisasianaista: Nuorsuomalaisen puolueen Lucina Hagman (1853–1946), Sosialidemokraattisen puolueen Miina Sillanpää (1866–1952) ja Suomalaisen puolueen Aleksandra Gripenberg (1857–1911). Tänä vuonnahan vaaleja ensimmäisen kerran myöhennettiin kuukaudella.
Näistä vaaleista veikataan yllätyksellisempiä sitten vuoden 1945 eduskuntavaalien. Ne olivat ainoat toisen maailmansodan aikana Euroopassa järjestetyt vapaat vaalit. Suomessa vuoden 1939 vaaleissa valitun eduskunnan toimikautta oli sodan vuoksi pidennetty poikkeuslailla. Vaalien aikaan Lapin sota oli vielä menossa ja sotatila voimassa. Näissä vaaleissa käytettiin ennakkoäänestystä ensimmäisen kerran ulkomailla, kun Ruotsiin evakuoitu Lapin väestö käytti siellä äänioikeuttaan. Myös äänestysikärajaa laskettiin 24 vuodesta 21 vuoteen.
Äänestysprosentti oli tuolloin 74,9. Siihen ei tällä kertaa varmastikaan päästä. Ei edes lähelle. Äänestäneitä oli tuolloin 1.710.251 henkeä, joka lukumäärä nyt varmasti ylitetään. Ylivoimainen vallivoittaja oli SKDL, joka nousi ”tyhjästä” toiseksi suurimmaksi puolueeksi Maalaisliiton rinnalle 49 paikalla. Demarit olivat vaalien suuri häviäjä ja saivat 50 paikkaa. Tappio oli peräti 35 paikkaa. Kokoomus sai 28, RKP 14, Kansallinen edistyspuolue 9 ja Ruotsalainen vasemmisto yhden paikan.
Jännitämme siis vielä viikon ja päivä, kuinka suuri on tämänkertaisten vaalien suuri yllätys. Onko se Perussuomalaisten suuri paikkamäärä vai se, että Perussuomalaiset eivät sittenkään yltäneet odotetun suuruiseen vaalivoittoon. Veikko Vennamo oli aikanaan varma voitosta, jota ”roknoosit” eivät osanneet ennustaa. Silloin Eino Poutiainen kiersi mopollaan maakuntaa ja loi pohjan SMP:n suurvoitolle. Riittääkö Timo Soinin karisma yksi vastaavaan. Siihen saamme vastauksen runsaan viikon kuluttua. Sitä ennen käydään jokainen äänestämässä.
