Mikä on pahin hyvinvointiyhteiskunnan uhka? Se ei suinkaan ole rahapula. Rahaa ei ole koskaan ollut liikaa, ei sitä ollut silloin 60- ja 70 luvuillakaan, jolloin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin.  Hyvinvointiyhteiskunta on sodanjälkeisen Suomen merkittävimpiä saavutuksia, jota meidän sodanjälkeisten sukupolvien kannattaa vaalia kuin veteraanien muistoa ikään. Kun sota oli ohi ja oli selvitty sodanjälkeisistä mittavista haasteista kuten siirtokarjalaisten asuttamisesta, sotakorvauksista ja jälleenrakennuksesta päästiin Pekka Kuusen johdolla rakentamaan tulevaisuuden parempaa Suomea. Syntyi käsite hyvinvointiyhteiskunta. Asiat eivät tietenkään olleet näin yksinkertaisia, mutta hyvinvointiyhteiskunnasta on syntynyt arvo, jolla Suomi on päässyt mukaan muiden Pohjoismaiden rinnalle mallimaana.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta on puhuttu viime vuosina paljon. Syyksi on osoiteltu valtion ja kuntien rahapulaa, joka ei enää mahdollista samanlaista yhteisen hyvän jakamista kuin aiempina vuosikymmeninä. Selitys on kuitenkin vain osatotuus ja sekin voi olla väärä. Suomella menee kuitenkin taloudellisesti paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Onko ongelma siinä, että vaikka julkisen hallinnon ja julkisten palvelujen osuus on koko ajan kasvanut, julkisen hallinnon palveluksessa olevilta jää aina vaan vähemmän aikaa varsinaiseen asiakastyöhön. Aika kuluu ns. johtamiseen, palavereihin, suunnitteluun, raportointiin, valvontaan jne. kaikkeen muuhun kuin asiakkaan kohtaamiseen ja hänen ongelmiensa ratkomiseen.

Vaikkapa raportointiin, tapahtumien kirjaamiseen menee esim. lääkäreiltä ja muilta hoitohenkilöiltä julkisella puolella merkittävä osa ajasta, joka on tarkoitettu potilaan kohtaamiseen ja hoitamiseen. Ei ole ollenkaan tavatonta kuulla juttuja lääkäristä, joka vastaanotolla seurusteli vain tietokoneensa kanssa selin potilaaseen. Tietojärjestelmätkään eivät auta, koska ne eivät keskustele keskenään ja uusien rakentaminen maksaa maltaita ja kestää vuosia. Tosin syynä useimpiin tietojärjestelmissä oleviin tietopuutteisiin ja –virheisiin on tuolin ja koneen välissä, ei suinkaan itse järjestelmässä. Eri ihmiset kirjaavat samat asiat eri tavalla tai yksinkertaisesti jättävät kokonaan kirjaamatta tai hyppivät pakollisten, mutta sillä hetkellä puuttuvien tietojen yli erilaisilla ”aku ankka” kirjauksilla.

Yksinkertaisista asioista on saatu monimutkaisia erilaisilla lupa-, tarkastus- ja valvontasäännöksillä. Syy on kaiken lisäksi helppo vierittää EU:n syytämien direktiivien niskoille, vaikka useimmassa tapauksessa vika on puhtaasti kotimaisissa virkamiehissä ja heidän kehittämissään monimutkaisissa ja pilkuntarkoissa soveltamissäännöksissä.

Kuvaavaa on, että kunnilla on nykyisin 535 lakisääteistä tehtävää. Määrä on kasvanut pitkälti yli sadalla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Näin ei yksinkertaisesti voida jatkaa. Vähemmästäkin rahat loppuvat niin kunnilla kuin valtiollakin. Säännöstöä pitää pystyä rajusti yksinkertaistamaan ja karsimaan. Kuntien määrän vähentäminen ei tähän ongelmaan tuo ratkaisua, vaan kuntien pakollisten tehtävien raju karsiminen. Eri kokoisilla kunnilla voisi aivan hyvin olla erilaiset vastuut ja erilaiset tehtävät.

Kenellä olisi rohkeutta ja riittävän pitkää pinnaa tarttua säännöspöheikön rajuun karsimiseen. Urakka on kuin rikkaruohojen perkaaminen kasvimaalta. Ehkä et voi voittaa taistelua, mutta edes hetkeksi saat hyötykasvit esiin rikkaruohojen joukosta. Jos hyötykasvit tämän ansiosta pääsevät voitolle ja rikkaruohon eivät enää niin pahasti haittaa sadon kypsymistä eli oikeiden asioiden hoitamista ja tulosten saavuttamista.

Mikähän hallitus nimittäisi maahan byrokratiaministerin, jolla olisi riittävä valta hylätä käsittelyyn tulevat päättömät säännösehdotukset ja vaatia, että jokaista uutta säännöstä kohti pitää kumota vähintään kaksi vanhaa. Palaillaan näihin päättömiin säännöksiin seuraavassa kirjoituksessa oikein esimerkkien valossa.