Suurten ikäluokkien jo menossa olevan ja lähivuosina kiihtyvän eläkkeelle jäämisen myötä on huoli työvoiman riittävyydestä kasvanut. Työvoimapulan uhka on ollut tiedossa jo viime vuosikymmenellä, mutta tuolloin vallinneen suurtyöttömyyden vuoksi siihen ei kiinnitetty huomiota eikä tehty mitään tulevan tilanteen hoitamiseksi.

 

Nyt työllisyystilanteen oleellisesti parannuttua ns. Kiina-ilmiöstä ja lukuisista näyttävistä irtisanomisista huolimatta huoli erityisesti ammattitaitoisen työvoiman riittävyydestä on noussut vahvasti esiin. ”Wiion lakien” mukaan ”läheinen tulevaisuus yliarvioidaan, kaukainen taas aliarvioidaan”, mutta työllisyystilanne elää tulevaisuudessakin suhdanteiden mukaan.

 Ulkomailta tulevan työvoiman ja nyt käyttämättä jätettyjen kotimaisten voimavarojen vastakkain asettamista ei pidä tehdä. Suomen tulevaisuuden tekemisessä tarvitaan molempia; merkittävästi nykyistä suurempaa ulkomaisen työvoiman ja osaamisen saamista Suomeen ja omien ”unohdettujen” resurssien parempaa hyödyntämistä. Tarkastelen tässä lyhyesti kahta ”ääripäätä”; toisaalta vammaisten, ammattikoulutettujen nuorten ja toisaalta jo eläkkeelle siirtyneiden henkilöiden roolia työelämässä. Kumpikaan näistä ryhmistä ei ratkaise työvoimapulaa, mutta olisi sitä helpottamassa.

 Kuluvan vuoden yhteisvastuukeräyksen tuotosta osa käytetään kehitysvammaisten työllistymisen tukemiseen. Kehitysvammaiset ovat merkittävä, mutta ei suinkaan ainoa vammaisryhmä, jonka kyvyt ja osaaminen ovat alikäytössä.  Yhtälailla esim. liikunta-, näkö- ja kuulovammaisilla nuorilla on vaikeuksia työllistyä hyvästä koulutuksesta huolimatta. Kyse ei ole ensisijaisesti sopivien työmahdollisuuksien tai työpaikkojen puutteesta, vaan ennen muuta asenteista, asenteista vammaisuutta ja vammaisia kohtaan yleensä ja asenteista työympäristön kehittämiseksi.  Vaikka asenteet ovat viime vuosikymmeninä kehittyneet merkittävästi myönteisemmiksi, ajatellaan monesti edelleen, että koulun päätettyään vaikeasti vammaiset nuoret saavat eläkettä ja viettävät aikaansa etupäässä kotona.

 Työympäristö on tässä ymmärrettävä laajasti kattamaan myös vammaisten asumis- ja liikkumismahdollisuudet niin, että työssäkäynti on käytännössä mahdollista. Nykyiset rakennusmääräykset pakottavat ottamaan uudisrakentamisessa esteettömyyden aiempaa paremmin huomioon, mutta yleinen käsitys edelleen lienee, että esteetön rakentaminen tulee ”tavallista” rakentamista kalliimmaksi, eikä siihen ole varaa. Ei nähdä, että esteetön ympäristö ja esteetön julkinen liikenne ovat hyväksi kaikille, eikä niiden toteuttaminen tule kalliimmaksi, kun asia otetaan huomioon kaikessa suunnittelussa ja suunnittelussa mukana olevilla on riittävä osaaminen. Jälkikäteen asioiden korjaaminen saattaa tulla hyvinkin hankalaksi ja  kalliiksi, kuten on nähty esim. hissihankkeissa hissittömiin taloihin.

 Työmatkojen kulkeminen julkisilla kulkuneuvoilla on tavoite myös vaikeasti liikuntavammaisilla. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä pääkaupunkiseudulla vain metro on riittävän esteetön pyörätuolin käyttäjille muutamia yksittäisiä matalalattiabussilinjoja lukuun ottamatta. Invataksi jää käytännössä ainoaksi työmatkavälineeksi, mikä ei yhteiskunnan kokonaisedun kannalta ole tarkoituksenmukaisinta. 

 Vaikeavammaisten kannalta yksi tärkeimmistä työllistymistä tukevista, silti edelleen toteutumatta oleva edellytys, on subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan.  

 Ikärasismi on virallisesti kielletty, mutta edelleen monet työnantajat ensimmäisenä irtisanovat vanhimpia työntekijöitä, koska nämä usein ovat kallispalkkaisimpia. Toisaalta, vaikka uudet eläkelait oikeuttaisivat työssäkäyntiin 68-vuotiaaksi, useimmat haluavat nykyisestä työstään eläkkeelle heti, kun se on mahdollista, koska paineisessa työssä ja hektisesti muuttuvassa työympäristössä ei enää tunne jaksavansa. Vaikka keskimääräinen eläkkeellejäänti-ikä on jonkin verran noussut, ei eläkeiän nosto sellaisenaan tule ratkaisemaan ongelmaa. Tarvitaan muutoksia työelämän asenteissa ja uudenlaisia houkuttimia ylläpitämään kiinnostusta työntekoon alimman eläkeiän jälkeenkin.

 Varsinkin vaativista esimiestehtävistä siirtyminen esimerkiksi osa-aikaiseen tai alempipalkkaiseen asiantuntijatehtävään koetaan työyhteisössä helposti alentamisena tai hyllyttämisenä. Ratkaisuna usein onkin siirtyminen ”kunniakkaasti” kokoaikaiselle eläkkeelle, vaikka työssä jatkaminen voisi olla sekä työntekijän että työantajan etu. Hallitusammattilaisen tai konsultin tehtäviä riittää vai pienelle huippujohtajien eliitille.

 Yksi keino voisi olla ”seniorityömarkkinoiden” kehittäminen ts. työantajien kiinnostus jo eläkkeellä olevien henkilöiden saamisesta kokonaan uuden työnantajan palvelukseen hyödyntämään kertynyttä ammattitaitoaan tai vanhan työantajan palveluksessa aiemmasta työstä täysin poikkeaviin tehtäviin ehkä osa- aikaiseen tai räätälöityyn työsuhteeseen.  Myös ”senioriyrittäminen” ts. yrityksen perustamiseen eläkkeelle jäännin jälkeen pitkän kokemuksen ja ammattitaidon hyödyntämiseksi olisi hyvinkin kannustamisen arvoinen asia. Tämä malli asettaa uudenlaisia haasteita myös koulutusjärjestelmälle ammattitaidon ajantasaistamisessa tai uusien tehtävien oppimisessa. Saadaanko seniorit motivoitumaan uuden oppimiseen ja toisaalta yhteiskunta ja työantajat panostamaan seniori-ikäisten kouluttamiseen?

Nuorille ammattiin valmistuminen tuo odotuksen työelämän aloittamisesta. Sen tulisi olla mahdollista kaikille, myös vammaisille nuorille. Senioreille työnteon jatkaminen osana eläkkeellä olemista voisi olla myös terveyttä edistävää mielenvirkeyttä, josta saa korvauksen ja lisän tulevien vuosien eläkkeeseen.   

 

Kirjoitus on julkaistu Otavan vuonna 2008 kustantamassa kirjassa ”Ammatillinen osaaminen Suomen menestyksen takaajana. Puheenvuoroja ammatillisen koulutuksen tulevaisuudesta.”