Kauppalat takaisin??

Sunnuntai 5.5.2013 klo 18.43 - Aarno Järvinen

Kuntauudistus ja etenkin sote-uudistus tuntuu olevan entistä pahemmin solmussa. Metropolialueen esiselvitys on Tuusulan osalta sentään nytkähtämässä askeleen eteenpäin, kun valtuusto seuraavassa kokouksessaan 13.5. hyväksyy seitsemän muun kunnan kanssa samasanaisen lausunnon kahdeksan kunnan selvitysalueesta. Näin asia tässä vaiheessa etenee kunnanjohtajien kahdeksan kunnan idean pohjalta, joka idea on saanut myös ministerien tuen.

Sote-uudistus sen sijaan rämpii entistä syvemmällä suossa. Entistä isompaa työryhmää työryhmän päälle ja uusi poliittinen valvonta sen päälle, mutta mitään merkkiä yksimielisyydestä ei ainakaan julkisuuteen ole tullut.

Kuntauudistus on välttämätön. Sen varmasti useimmat myöntävät. Nykymuotoiset kunnat eivät voi mitenkään jatkossa selvitä yhä kasvavista tehtävistä tulojen yhä vähentyessä. Tilannetta ei mitenkään paranna maan heikkenevä taloustilanne, vaikka toki talous saattaa olla paremmassa hapessa, kun ensimmäisiä konkreettisia kuntamuutoksia aikaisintaan vuoden 2017 alusta voitaisiin tehdä.

Kuntien lakimääräiset tehtävät ovat kasvaneet järkyttävää vauhtia. Tätä kuvaa hyvin seuraava lukusarja

Vuosi             lakimääräisiä tehtäviä

1930                40

1940                56

1970              114

1980              176

1990              265

2000              399

2010              506

2012              535.

Nyt kunnilla koosta riippumatta on 535 lakimääräistä tehtävää. On täysin selvää, ettei joku 2000 asukkaan kunta voi selvitä niistä samalla tavalla kuin yli 100.000 asukkaan kaupunki. Tässä ei siis ole mitään järkeä. Lakimääräisiä tehtäviä on pakko rajusti karsia tavalla tai toisella.

Ennen vanhaan Suomessa oli kolmenlaisia kuntia. Oli maalaiskuntia, kauppaloita ja kaupunkeja. Myös kuntien tehtävät olivat erilaisia. Maalaiskunnan tehtävä- ja vastuukenttä, tosin eivät oikeudetkaan ollut yhtä laaja kuin kaupunkien. Olisiko syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, voisiko sen sijaan, että kaikki kunnat puristetaan samanlaisiksi isoiksi klönteiksi paikallisista olosuhteista riippumatta, ollakin taas uudelleen erilaisia kuntia. Olisi niitä pieniä kotikuntia tai vaakunakuntia, jotka huolehtisivat siitä lähidemokratiasta ja päättäisi peruskoulusta, päivähoidosta ja teiden aurauksesta. Sitten olisi 50.000 – 100.000 asukkaan kauppaloita, joiden tehtäväalue olisi jo laajempi mm sosiaalitoimen ja perusterveydenhoidon osalta ja sitten olisi ne max. parikymmentä kaupunkia, joiden asukaspohja riittäisi erikoissairaanhoitoon ja sosiaalitoimen koko kenttään. Silloin nämä isot yksiköt vastaisivat kuntayhtymäpohjalta ympäristön pienempien kuntien vaativasta terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tehtäväalueesta, maakuntatason kaavoituksesta, asumisen ohjauksesta, teiden rakentamisesta ja myös osasta nykyisten ELYjen ja AVIen tehtävistä.

Kun nämä tehtävät hoidettaisiin kuntayhtymäpohjalta, jäisi pikku vaakunakunnillekin mahdollisuus saada oma äänensä edes kuuluviin päätöksenteossa, mitä ei tapahdu isäntäkuntamallissa.

Ennen muuta maaseudun lähidemokratia tulisi hoidettua, koska siihen ei mitään muuta toimivaa mallia olla keksitty, eikä ilmeisesti tulla keksimäänkään. Tästä huolimatta metropolialue tarvitsee oman mallinsa. Sitä on turha yrittää taivuttaa koko valtakunnan yhteen muottiin.