Lauantain 3.9. Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaa kirjoittivat uuden kuntaministeri Henna Virkkusen hieman raottamasta kuntauudistuksesta. Keski-Uudellamaalla tämä tarkoittaisi Järvenpään, Keravan ja Tuusulan yhdistymistä, palaamista vanhaan Suur-Tuusulaan eli aikaan ennen kuin Kerava irtaantui vuonna 1924 itsenäiseksi kauppalaksi Tuusulasta, jota esimerkkiä Järvenpää seurasi 1951.

Kuntauudistuksessa on puhuttu työssäkäyntialueen kattavien kuntien muodostamisesta ja hevoskärryjen aikaisten kuntarajojen romuttamisesta. Mikäli kolmen kunnan liitos tapahtuisi, täällä siis palattaisiin takaisin hevoskärryaikaan eli käännettäisiin historian kelloa takaisin. Mutta toisaalta Keski-Uusimaan kolme kuntaa muodostavat yhtenäisen talousalueen ja työssäkäyntialueen, josta käydään valtaosin töissä pääkaupunkiseudulla. Ihmisten arjessa kuntarajojen merkitys on täällä koko ajan pienentynyt. Nykyisin niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä ajatellen julkisten palvelujen käyttöä, kun kuntarajat ylittävää joustavaa palvelutarjontaa ei ole saatu Kuuma-yhteistyöstä huolimatta toimimaan.

Kahvipöytäkeskusteluissa varsin monet alueen poliitikotkin ovat sitä mieltä, että kunnat yhteen, mutta virallisissa yhteyksissä tätä varotaan sanomasta ääneen. Ilmeisesti aiemmat kokemukset ja Ristikytö-riitely pelottavat.

Kirjoitin ennen viime kunnallisvaaleja omiin valtuustokauden tavoitteisiini otsikolla ”Kunnat yhteen alueen paremman kehityksen turvaamiseksi” sanatarkasti seuraavaa. ”Pidän hyvänä kuntien tiivistä yhteistyötä ja yhdistymistä Keski-Uudenmaan alueen vahvuuksien ja osaamisen hyödyntämiseksi ja asukkaiden parhaaksi. Viime vuodet ovat hyvin osoittaneet, että Keski-Uudenmaan kunnat eivät itsenäisinä pysty ratkaisemaan esim. maankäytön ja kaavoituksen ongelmia koko alueen parhaaksi. Olen Järvenpään, Keravan ja Tuusulan yhdistymisen kannalla, mikäli se tehdään alueen mahdollisuuksien hyödyntämiseksi, ei säästöjen aikaansaamiseksi.  Yhdistymisen tulee tapahtua vain asukkaiden palveluiden parantamiseksi. Rima on asetettava parhaan käytännön tasolle, ei siihen missä hommat halvimmalla hoidetaan.” Olen edelleen täsmälleen samaa mieltä.

Täällä yhdistyminen olisi siis varsin luontevaa, mutta monessa maaseudun pienessä kunnassa tilanne on aivan toinen. Tässä on toki monenlaisia näkökulmia. Yksi on puhtaasti puoluepoliittinen. Suomen kunnanvaltuutetuista lukumääräisesti yli puolet on kepulaisia, koska monessa pienessä kunnassa Kepulla on yksinkertainen enemmistö. Laaja yhdistyminen merkitsisi kepulaisten valtuutettujen määrän romahdusta ja kaiken lisäksi erityisesti maaseutukunnissa persut painavat päälle. Mutta ihan aidostikin pohdittuna: muutaman rutiköyhän kunnan yhteen paneminen, joiden kuntakeskusten väli voi olla kymmeniä kilometrejä, ei tuo säästöjä eikä paranna palveluja. Todennäköinen seuraus on maaseudun autioitumisvauhdin kiihtyminen ja kituvien kuntakeskusten kuolema. Mummot kärrätään mökeistään palvelutaloihin uuden kunnan ainoaa toimivaan keskukseen kymmenien kilometrien päähän tutuista kotikonnuista. Liekö sekään hyvä ratkaisu? Eli kaavamaisiin kirjoituspöytäratkaisuihin ei pidä mennä, vaan alueen asiantuntemusta pitää kuulla. Sinä mielessä päätös lopettaa paperinmakuinen Paras-hanke 20.000 asukkaan palvelutavoitteinen on aivan oikea. Tietty asukasmäärä ei ole ratkaiseva tekijä palvelujen tehostamisessa ja kustannusten alentamisessa. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Ahvenanmaan pienet kunnat, jotka kaikissa tehokkuus- ja taloudellisuusvertailuissa ovat kärkisijoilla. Selitys ei löydy suuruuden ekonomiasta vaan aivan muista asioista, joissa omalla toimintakulttuurilla ja yhteisöllisyydellä on tärkeä roolinsa.