Edellisen hallituskauden tavoite oli saada maahan elinvoimaisia, isoja peruskuntia. Puhuttiin suurella paatoksella kuntamäärän puristamisesta jopa alle sadan. Nämä puheet ovat nyt unohdettu uuden hypetyksen eli itsehallintoalueiden varjoon. Uusia kuntaliitoksia ei ole syntynyt eikä taideta kovin aktiivisesti missään valmistellakaan. Nyt odotellaan, mikä tulee olemaan ”uusi kunta”. Mitä tehtäviä kunnalle jää ja miten ne tulevat painottumaan ja miten todellisuudessa kuntien toimet jatkossa rahoitetaan, kun iso ”sote-viipale” irtoaa kuntataloudesta.

Voidaan väittää, että maakuntahallinto vie tarpeen kuntaliitoksilta ja pienet kunnat voivat uudessa rakenteessa jatkaa itsenäisinä. Tämä epäilemättä on Kepun toive, koska se takaa vahvan keskustaedustuksen edelleen lukumääräisesti moneen kuntaan ja Suomen kartalla Kepu näyttää hallitsevan laajaa aluetta.

Asia ei taida kuitenkaan olla aivan näin yksikertainen. Paljon toki ratkaisee ”uuden kunnan” todelliset tehtävät ja maakuntahallinnon kattavuus. Tuleeko uusista kunnista vain lähipalveluita hoitavia, kuten päivähoito, peruskoulu, vähäinen vapaa-aikatoiminnan edellytysten luonti, kirjasto ja muut paikalliset kulttuuririennot, nekin käytännössä paikallisten toimijoiden toimesta pyöritettyinä. Kunnallistekniikkakin on järkevää joko ulkoistaa tai hoitaa yhteistyössä naapurien kanssa.  Vaikka ammatillinen koulutus ei menekään maakunnille, se on jo nyt järjestetty monessa paikassa maakuntatasolla tai ainakin kuntaa isommalla alueella, kuten meillä Keudassa. Myös lukiokoulutuksessa on pienissä kunnissa hakeuduttu yhteistyöhön naapurien kanssa. Tämä suunta tulee varmasti jatkumaan.

Jos ”uuden kunnan” tehtävät painottuvat nykyistä selvästi enemmän em. lähipalveluiden lisäksi alueen elinkeinoelämän edistämiseen, toimintaedellytysten luomiseen ja varmistamiseen sekä työttömyyden hoitoon, ovat monet nykyiset kunnat siihen aivan liian pieniä. Näin on Keski-Uudellamaallakin, jossa kuntarajojen merkitys on muutoinkin käytännössä hävinnyt muualta kuin kunnan byrokratiasta. Tuusulassakin pikku hiljaa aletaan ymmärtää, että lasten on järkevää käydä lähintä koulua, vaikka se sattuisikin olemaan naapurikunnan puolella, eikä lumenaurasta kannata lopettaa kuntarajalle, kun ihmisten pitäisi päästä kulkemaan sinne naapurinkin puolelle.

Keski-Uudenmaan kunnat Järvenpää, Kerava ja Tuusula ovat jo pitkään olleet yhtenäinen talousalue, jossa ihmiset liikkuvat ostoksilla ja asioilla, harrastuksissa ja kulttuuririennoissa yli kuntarajojen niitä mitenkään miettimättä. Uudelleen yhdistymisestä on puhuttu jo 1960-luvulta lähtien, mutta mitään ei ole tapahtunut. Vakavin yritys taisi olla ns TRIO-hanke muutama vuosi sitten. Paikallisten poliitikkojen paikalliset edut tai kuvitteelliset edut tuntuvat kansan mielissä ajavan järkevän toiminnan edelle. Onko edelleen niin, että Tuusulassa pelätään maapolitiikan radikaalia muutosta ja Keravalla sähkölaitoksen voittojen hupenevan oman sähkölaitoksensa myyneiden ja rahat tuhlanneiden järvenpääläisten ja tuusulalaisten taskuihin?

Eikö nyt olisi juuri oikea hetki panna hynttyyt yhteen näiden kolmen kesken ja ottaa Pornainen mukaan, jos he sitä haluavat? Kinaamaan ei kannata jäädä uuden kunnan nimestä eikä kunnantalon paikasta, vaan keskittyä hyötyihin, joita yhdistymisellä saataisiin asukkaiden palvelujen, elinkeinoelämän toimintaedellytysten ja työllisyyden vahvistamisen ja jopa kunnallisen byrokratian keventymisen kannalta. Yhdistymisessä pitää keskittyä alueen vahvuuksiin, ei mahdollisiin pieniin haittoihin tai joidenkin luottamushenkilöiden pelkoihin paikkojen menetyksistä tai poliittisten voimasuhteiden muutoksista. Ja jos valtapolitiikkaa kuitenkin ajatellaan, pitää nähdä, että yhdistynyt Keski-Uusimaa on pääkaupunkiseutuun nähden selvästi painavampi sanankäyttäjä kuin yksittäiset kunnat, vaikka Kuuma säilyttäisikin edunvalvotatehtävänsä.

Asia pitää valmistella vanhan TRIO-aineiston pohjalta niin, että kansanäänestyksellä voidaan kysyä selkeät vaihtoehdot esittäen kuntalaisten mielipide liitoksesta.